perjantai 11. joulukuuta 2009

Kiaran ja Kaprin aktivointivinkit, osa 1: Yörosvous

Vinkki pähkinänkuoressa:

Vuorokauden aika: yö
Tekotapa: yksin tai kaverin kanssa
Esiintymistapa: suoritetaan yleensä sisätiloissa tylsän päivän päätteeksi
Välittömät seuraukset: meteli, vatsantäyte, vihainen nuhtelu, seuraavan päivän ylimääräiset aktiviteetit
Riski: ulkoruokintaan joutuminen



Tämä on temppu, joka vaatii onnistuakseen häikäisevää älykkyyttä (kuvassa yllä), optimointikykyä, ennakointia, räjähtävää nopeutta (kuvassa alla) ja suurinta mahdollista rohkeutta (toim. huom. kaikki varsin ominaisia meille leonberginkoirille), mutta on onnistuessaan monessakin mielessä antoisa ja seurauksiltaan monipuolinen.



Aktivoituminen kannattaa aloittaa yleensä keittiössä ja yöaikaan, mieluiten ihmisen syvimmän REM-unen kohdalla, ts. karkeasti arvioiden klo 02 ja 05 välisenä ajanjaksona. Tällöin ihminen nukkuu sikeää unta, eikä havahdu niin helposti sellaisiin ääniin, jotka syntyvät esimerkiksi uunin työntämisestä pois paikaltaan tai kissanruokakulhon putoamisesta tasoltaan.

Lähesty kohdetta hiljaa. Voit toimia yksin tai kaverin kanssa, molemmissa on puolensa. Yksin saanet paremman saaliin, mutta kaverin kanssa syyllisyys jakautuu yksilöystävällisemmin eikä kohdistu niin raskaana juuri sinuun. Nouse hiljaa takajalkojesi varaan pöytätasoja vasten ja nuohoa pöydät puhtaaksi erilaisista ruoanmuruista. Paikanna himoitsemasi herkku, meidän tapauksessamme kissanruokakulho. Työnnä mahdolliset esteet, kuten esimerkiksi tuoli (havainnollistava kuva alla) tai meidän tapauksessamme uuni, sivuun väylältäsi tarvittavaa voimaa käyttäen ja ala toimia ripeästi, sillä aiheutuva ääni saattaa jo olla riittämiin herättääkseen ihmiset.



Nyt on hetkesi. Imuroi kitusiisi niin paljon herkkuja kuin liiemmälti pureskelematta ehdit, sillä nautinnollinen jäystäminen kannattaa yhdistää lähinnä ihmisen käden kautta kulkeviin vatsantäytteisiin auringonvalon aikaan. Kiinnitä huomiota mm. sängyn narinaan, ja kun ensimmäinen nurkka narahtaa ihmisen heräämisen merkiksi, ennakoi. Pingota lihaksesi ollaksesi räjähtävässä valmiustilassa poistumaan rikospaikalta heti, kun ihminen osoittautuu olevan jalkeilla ja välittömässä läheisyydessäsi. Kiihdytä imurointivauhtia askelten lähestyessä, ja sotke viime hetkessä jäljellejäävä ruokamäärä ympäriinsä pitkin pöytätasoja. Poistu paikalta ajoissa kauemmaksi, sillä ihminen on tavattoman kiukkuinen yöaikaan. Ota nöyrästi vastaan voimasanoin tehostetut nuhteet, vaikka mielessäsi toki näytätkin ihmiselle, jos et keskisormea, niin vähintään arveluttavia kielilällättelyjä. Odota tilanteen rauhoittumista käymällä hämäävän levolliseen makuuasentoon esimerkiksi sohvalle.



Ihminen todennäköisesti siivoaa herkut epäloogisella tavalla muka-ulottumattomiisi, mutta jos olet toiminut tarkalleen ohjeiden mukaan, jää pöytätasoille vähintäänkin varsin lohdullisesti imuroitavaa. Ihminen on yöaikaan paitsi kiukkuinen, myös kovin huolimaton, eikä kiinnitä huomiota ympäriinsä viljeltyihin herkkupaloihin. Lisäksi himoitsemasi saalis saattaa hyvinkin olla edelleen ulottuvissasi.

Odota sängyn narahtamista tilanteen laukeamisen merkiksi. Nyt ihminen on makuulla eikä yleensä jaksaisi edes aseella uhattuna nousta pedistään enää toistamiseen. Toimi. Hiivi takaisin rikospaikalle ja suorita em. ohjeen kohta "nuohoa pöytätaso". Paikanna herkku uudestaan ja raivaa esteet miten kovaäänisesti hyvänsä, sillä ihminen on joka tapauksessa jo hereillä. Ole valmiudessa poistumaan paikalta vielä ripeämmin kuin edellä, sillä yöaikaan, kertaalleen ylöspakotettuna ja vihaisena ihminen liikkuu normaalia nopeammin. Kantapäiden koventuneesta hakkaamisesta lattiaan voit helposti päätellä vihaisuusasteen.

Tee toistoja tarpeelliseksi katsomasi määrä, ihmisesi luonteen lujuuteen ja luupäisyyteen suhteutettuna. Kolme kertaa on useimmille riittävä. Varo jäämästä ihmisesi kynsiin etenkään toisen kerran jälkeen välttyäksesi pienimmältäkään fyysiseltä pöläytykseltä. Varo liioittelemasta toistojen määrää, sillä ihminen ei pysty käsittelemään kerralla kovinkaan paljoa informaatiota ja saattaa kyllästyessään siirtää sinut ulkoruokintaan. Kuunneltuasi kiukkuisen tirhennyksen jo merkittävästi (+3) kohonneella äänenvoimakkuudella, olet saavuttanut tarvittavan tason ja todennäköisesti myös optimoinut vatsasi kylläisyysasteen. Käy haavoittuvaiseen makuuasentoon ja luo ihmiseen kostea, surumielinen ja syyllistävä "miksei me koskaan tehdä mitään kivaa yhdessä"- katse (esimerkkikuva alla).



Voit tarvittaessa tehostaa sanomaasi huokaisemalla raskaasti ja kääntämällä sitten selkäsi mielenosoituksellisesti ihmistä kohti (esimerkkikuva alla).



Koska ihminen on varsin omatuntorajoitteinen ja helposti syyllistettävissä oleva olento, seuraavana päivänä saat +50 % pidemmän metsälenkin, pääset ekstrasti osallistumaan esimerkiksi postin hakemiseen ja saat iltasi ratoksi noin 1,5-kertaisesti aivojumppaa kaikenlaisten siistien namien etsimisien, temppujen tekemisen ja pallonheittelyn muodossa.



Toimii!

tiistai 27. lokakuuta 2009

Minä ja sähköjänis

Olen jokseenkin lukemattomat kerrat todennut ääneen, että Kaprista saisi edesottamuksineen helposti aikaan kokonaisen kirjan. Joudun ottamaan sanojani takaisin. Siitä saisi aikaan kokonaisen kirjasarjan. Olen jokseenkin lukemattomat kerrat todennut ääneen puolitosissani myös, että Kapri on tyhmä kuin vasemman jalan saapas. Joudun nyt ottamaan senkin takaisin. Ei se ole. Aivot ovat vain nyt viimein tainneet saapua jälkitoimituksenomaisesti. Kiitos, Helppä ;)



Tosissaan. Palasimme juuri kaatosateiselta metsälenkiltä, johon jotenkin kulminoitui kaikki ne parhaimmat hetket, joita koiranomistamiseen kuuluu ja se kirvoitti allekirjoittaneen nakertamaan Kaprista ihan oman merkintänsä. Puolet matkasta tarvottiin pimeässä ja kompastellen, repien saapasta milloin irti kivenkolosta ja milloin mutavellistä. Oli tonneittan kuraa, oli kaatumisia ja liukkaita kallioita ja vaikeuksia löytää oikeaa väylää. Nyt perille päästyämme olemme kaikki kolme kauttaaltamme märkiä ja kuraisia ja kaikkien yltä löytyy kiloissa paikallista luontoa, mutta silti kaikilla meillä taitaa olla suupielet korvissa.



Kiara tassutteli reissun verkkaiseen tahtiinsa, nyhjäisten hellästi kädestä aina kun sen mielestä oli ilman muuta jo Frolic-hetki, se esitteli kaula kaarella mielestään maailman parasta seuraamista lisänamien toivossa ja tiesi täsmälleen niinkuin aina ennenkin saavansa tahtonsa läpi. Jos ei muuten, niin viimeistään sillä mielistelevällä pepunpyörityksellä ja sydämeen porautuvalla katseella irtoaa. Kyllä. Joka kerta.



Kapri sen sijaan. Niin. Kapri irroitteli luonteelleen uskollisena maantiekiitäjämäisesti ja neliveto sutien paikasta A paikan B, C, D ja E kautta paikkaan F, lätkytti vettä ympäriinsä jokaisessa löytämässään lutakossa, loikki ojien yli ja OJAAN uudestaan ja uudestaan ja uudestaan pelkästä loikkimisen riemusta, teki viiden metrin mittaisia äkkijarrutusjälkiä, törmäsi puuhun välittämättä siitä karvan vertaa ja jatkoi taas päättömän riemukasta matkantekoa koko kroppa nauraen ja niin lujaa, että voisin vannoa nähneeni savuvanan sen perässä. Ensimmäisestä elkeestäni se ryntäsi luokseni palveluskoiramaisella tarmolla, otti jokaisen pyytämäni kontaktin sata lasissa, nollasi kierroksensa pyynnöstäni ja ohitti naapurin koiran tapojensa vastaisesti äärettömän siivosti. Tämä on työvoitto.

Olen tavattoman hyväntuulinen, sillä viimeisen kuukauden aikana allekirjoittaneen ja tuon koheltavan sähköjäniksen jota myös Kapriksi kutsumme, suhde on astunut aivan uudelle tasolle. Ollaan treenattu viime aikoina aktiivisesti kontaktia, luoksetuloa ja kaikkia sellaisia vähemmän välttämättömiä temppuja kuten käskystä haukahtaminen, tassujen annon vuorottelu ja "pökkölleen"- meno (termi tulee luonnollisesti sanasta "pötkölleen", jonka tulin huomaamattani opettaneeksi Kiaralle vatsakarvojen/kynsienleikkuun/keksi-itse-hoitotoimenpide yhteydessä, kun halusin sen kierähtävän maahan kyljelleen). Toki kaikenlaista on treenattu aikaisemminkin, mutta koskaan edistyminen ei ole ollut näin tuloksellista ja treenaaminen näin antoisaa. On todella palkitsevaa huomata, että tuon väärinymmärretyn riemumielen pääkoppa on täynnä myös niitä oikeasti hyviä ideoita ja ennenmuuta halua toteuttaa niitä yhdessä allekirjoittaneen kanssa. Kaikkein parasta on kuitenkin huomata, kuinka Kaprin itseluottamus on alkanut puhjeta kukkaansa. Kuinka se oikeasti alkaa uskoa osaavansa, pystyvänsä ja onnistuvansa.

Kapri on tavattoman väärinymmärretty koiraparka. Ihmiselle läpeensä nöyrä ja miellyttämisenhaluinen, mutta epävarma ja kiihtyväinen höyryjyrä on saanut osakseen tarpeettomasti tiuskimista, kun se taas kerran hyppäsi päin ja paheksuvia katseita, kun se taas kerran pudotti kukkaruukun. Olen itsepäisesti yrittänyt ajaa sille oppia päähän vanhoilla, hyviksi havaituilla keinoilla vailla tuloksia ja täysin sokeana omille toimintatavoilleni. Se on saanut osansa myös pahoista puheista, joiden mukaan se on jopa raivohullu.

On ihan totta, että tähän saakka se on rähjännyt remmissä etenkin silloin kun Kiara on vieressä "turvaamassa selustaa" ja vilautellut kulmureitaan näyttelyssä liian lähelle ajautuneisiin koiratovereihin. Se ei oikein kestä tuntemattomia koiria ihollaan ja antaa sen kyllä kuulua. On ihan totta, että se on leluistaan, luistaan, sisarestaan, omistajastaan ja you name it huomattavan mustasukkainen eikä siitä koskaan tule sellaista kaikkien käteen sopivaa koirapuistokoiraa, eikä se ole tarpeenkaan. Sen AD/HD- ominaisuudet ja kyky kiihtyä nollasta övereihin sekunnissa ovat toisinaan tehneet siitä ongelmallisen otuksen etenkin sisätiloissa, kun se ei vaan pysty pidättelemään riemuaan, se on vetänyt kieli sinisenä remmissä, huudellut rumia naapuripöytiin, tohottanut ja kekkuloinut jokaisella keksimälläsi tavalla.

Yhtäkaikki Kapri on samaan aikaan maailman positiivisin ja riemukkain otus. Sen kohellus on vain ja pelkästään puhtainta iloa ja ystävällisyyttä, mitä voit tavata. Jos se osaisi nauraa ääneen, sen hohotus kaikuisi täältä Helsinkiin ja sen se tekisi aamusta iltaan. Sen hyvää tuulta ei muserra mikään maailmassa eikä se ymmärrä, miksi jotkut viitsivät tuhlata näitä erinomaisen mahtavia elonpäiviä murjottamiseen. Se rakastaa ruokaa, leikkimistä, huomiota, ihmistä, ihanmitätahansa ja olisi siksi mitä erinomaisinta harrastuskoiramateriaalia. Se menee onnesta solmuun pelkistä neutraaleista kehuista eikä koskaan kieltäydy tekemisen mahdollisuudesta. Se on tavattoman nöyrä, läpeensä ystävällinen ja sydämeltään puhdasta kultaa.

Iän, yhdessä tekemisen ja onnistumisentunteen seurauksena sen itseluottamus on alkanut orastaa. Itse olen mennyt täysin pähkinöiksi ihastuksesta, kun se taas kerran onnistuu, minä onnistun, me onnistumme. Oikeista napeista painelemalla sen riemun saa nyt kanavoitua oikein, tekemisen meiningin siirrettyä rähinästä mahdollisuuteen noudattaa käskyä ja tulla palkituksi. Se ottaa oma-aloitteista kontaktia, kysyy "menikö nyt oikein?", "meni?!", "oonko mä noin hyvä?!", "tehään uudestaan?!" ja tarjoaa itse erilaisia toimintatapoja. Se ohittaa vieraat koirat määrätyltä etäisyydeltä enää vain hivenen jännittyneenä, mutta suurimmalti osin hiljaa, kysyy lupaa, odottaa ja malttaa.



Matkaa meillä on vielä kuljettavana, mutta täältä me tullaan. Minä ja sähköjänis.

(kuvat: Emmaleena Mynttinen)

maanantai 12. lokakuuta 2009

Tassunjälki Järvenpäästä

Koska pitkähköksi venähtäneen blogitauon aika on toteutettu mm. siirtoliike maantieteellisesti reilu sata kilometriä etelämmäs, tuntuu luontevalta startata täällä virtualiassakin kokonaan alusta. Uusi koti ja kaupunki, mutta samat vanhat naamarit. Tervetuloa taas kuulolle!

Kiara ja uusi koti

Valkeakosken Tarttila jäi asumishistoriaan syyskuun puolivälin paikkeilla, kun helsinkiläisen miesystäväni kanssa punottu juoni yhteisestä taloudesta alkoi tulla ajankohtaiseksi. Meillä kävi taianomainen tuuri löytää vuokralle uudehko ja kaikinpuolin toimiva ratkaisu Järvenpään reunamilta pienen omakotitaloalueen sisältä, johon myös sekalainen karvapääjoukkoni oli lämpimästi tervetullut. Tontti on päättyvän kujan viimeisin ja rajoittuu peltoon, lenkkeilymaastot ovat ihanteelliset ja pihaa riittää koirille temuttavaksi.



Itse taloon olen kertakaikkisen rakastunut. 90-neliöinen pirtti on omiin tarpeisiimme kompaktin kokoinen ja ikivanhan, kylmää varaavan ja vetoisan Tarttilan asunnon jälkeen sen lattialämmitys on kuin lottovoitto. Kodinhoitohuoneeseen tuova takaovi, josta on suora käynti kylpyhuoneeseen, on kurakelejä silmälläpitäen siivoustaloudellinen helmi, eikä keittiön kivilattia pahastu Kiaran ja Kaprin valskaavien suupielien aiheuttamista neliömetrien kokoisista vesilutakoista. Koska ehdin Tarttilassa tottua mm. asunnon alituiseen lämmittämiseen leivinuunilla siitäkin huolimatta, ettei se silti kunnolla lämpeä, ihmettelen joka aamu kuinka siisteintä ikinäkoskaanmilloinkaan on saada herätä ilman villasukkapakkoa ja tarvetta alkaa kohmeisin käsin viritellä valkeaa. Siltä varalta, että tekee kuitenkin joskus iltaisin mieli leikkiä vähän pyromaania, on kuitenkin olemassa varaava takka. Leivinuuniominaisuudella, joten koirien puurotkin valmistuvat energiataloudellisesti aina tulitikkuleikkien yhteydessä.

Sivuhuomiona sanottakoon vielä, että kattoon asennetuilla himmenevillä spottivaloilla leikin lapsenomaisella innolla ihan vain siitä ilosta, että kaikki on niin uutta, toimivaa ja nykyaikaista.

Koirat ovat muuttaneet hienosti. Sopeutumiskykyisen Kiaran osalta saatoin arvata, ettei maisemanvaihdos tuota minkäänlaista tuskaa niin kuin ei tähänkään saakka, mutta uutuuksiin hivenen varauksellisemmin suhtautuvan Kaprin metkuja odotin jännityksensekaisin tuntein. Ensimmäisen päivän Kapri oli silminnähden pöllämystynyt ja jännitti erityisesti ylilentäviä lentokoneita. Kiara haukotteli makeasti ja nukkui. Ulkona Kapri kulki reiteeni liimautuneena ja yöksi piti päästä edes vähän kainaloon, kun taas Kiara nuuski paikat kertaalleen läpi ja löysi heti sen ainoan kohdan talon pimeimmästä ja yksinäisimmästä kolosesta, jossa on viileää ja josta vetää sisään edes hiukan. Parin päivän haimaisen seuraamiseni jälkeen Kaprikin kelpuutti uuden pirtin kodiksi ja vapautui taas hengailemaan ja rikkomaan tavaroita kaprimaisella kolinalla ja riemulla muuallakin kuin välittömässä läheisyydessäni.

Kissat ovat toistaiseksi joutuneet olemaan pääosin sisällä. Vapaan ulkoilun kohtalo on vielä avoinna, sillä ison tien läheisyys arveluttaa vaikka tottuneista ulkoilijoista onkin kyse. Kyseeseen saattaisi myöhemmin tulla myös jonkinlainen tarharatkaisu tai muu valvottu ulkoilu, mutta toistaiseksi kaikki on näinkin mennyt kohtuullisesti. Morrisonille sisälläolo tuntuu olevan kovin niitti, sillä se on palannut pariin otteeseen vanhan harrasteensa (sohvalle pissailu) pariin.


Riina-kani sen sijaan ulkoilee taivaallisissa joukoissa. Pieni silkkiturkki on siis jo heinäkuusta lähtien ollut laumavahvuudesta poissa. 26.7 illalla havahduin huomaamaan, että pitkäkorva oli tapojensa vastaisesti jättänyt iltaisen tuorevihannesannoksensa pupeltamatta. Yön yli nukuttuamme oli vointi romahtanut niin kertakaikkisesti, etten ehtinyt kuin soittaa eläinlääkärille hätälopetusta varten ja hypätä kiireellä autoon. Riina nukkui kuitenkin ikiuneen jo auton etupenkille ja lääkärin tehtäväksi jäi vain varmistaa, että kaveri on varmasti poistunut joukosta. Kuolinsyytä jäi epäselväksi, mutta lääkäri epäili sillä olevan tekemistä etenkin sydämen ja ylipainon kanssa. (Riinahan oli ylensyötetty kodinvaihtaja, jota yritettiin varsin laihoin tuloksin saada solakammaksi.) Itkut on itketty, mutta kaipaan sitä sympaattista suursyömäriä yllättävän kovasti.

Kaiken kaikkiaan uusi arki on alkanut rullata mukavasti työnhaun ja koiramaisten puuhien sävyttämänä. Pari paikallista leoa olen jo ehtinyt bongata, joskaan jututtamaan en ole vielä päässyt, ja pian on tarkoitus käydä Kiaran kanssa tsekkaamassa paikalliset koirapuistot, joista toinen ainakin äkkiä katsottuna loistaa koollaan. Kapri saa leikkiä koirakavereiden kanssa sitten kotona, se kun ei ihan 120 % hyväksy vieraita narttuja ihollaan ja silloin on mielestäni turvallisinta edellä ”ei vara venettä kaada”- politiikalla. Nyt kun koirien aitaus on viimein saatu valmiiksi, on nekin leikkihetket taas helposti järjestettävissä.

"Hei, kaverit, täällä me jo ootetaan!"
(kuva: Emmaleena Mynttinen)